Vaikka ei ole edes Pikkipoo täällä. Onneksi meillä on reipas kasvattaja, joka jaksaa informoida lähes päivittäin(!) omilta kiireiltään Pikkukoin kuulumisia. Minä en nimittäin enää kehtaa (siis ilkeä) soitella. Ikävä vaan jatkuu..ja edelleen tulee itku. Siihen kai mun aika kuluukin, kun hengailen gööttiblogeissa, foorumilla ja kotisivuilla helpottamassa göötinpuutetta. Ihan kamalaa. Mutta ensi viikolla (ehkä) helpottaa, kun pääsen pentulaatikon reunalle huokailemaan! Isoimmat möhkylät ovat kuulemma jo puolikiloisia ja muutkin yli 400g. Pikkukoi saa äitiydestään vain kehuja (ja minä pakahdun ylpeydestä)!(Ja Inka, tultais tulomatkalla teille käymään, mutta en tiedä, milloin raskin lähteä takaisin...;)

Tämä kuva liittyy virikeblogiin,mutta laitan Isoäitiä varten.;)

En ole tainnut kertoa, että kävin pienenä tyttönä Uman luona tallin järjestämällä kevätretkellä. Siellä tapasin elämäni ensimmäisen göötin, Lillin ja samalla kertaa syttyi rakkaus vuohiin. En tiedä, miten paljon muistikuva on saanut hohdetta mielikuvituksesta, mutta muistan, että ajattelin "Näin minäkin joskus". Tämä siksi, että nyt pihaton hirsiosassa on uusi ikkuna, mikä tarkoittaa lisää luonnonvaloa, mikä tarkoittaa eläimille lisää käyttökelpoista tilaa, mikä tarkoittaa kotia vuohille ja kanoille, mitkä Isäntä on jo luvannut (siis kanat), vuohista vielä keskustellaan.

Nimpparisankari

Neljä kuukautta

Joskus en usko tätä todeksi

Alkoi myös yläkerran rakennus. Saatiin työmies, ehkä syksyllä saadaan jo lisää tilaa. Parasta on, että saan toteuttaa ajatuksiani, kiitos myöntyväisen vuokranantajan. Luvassa kolmion muotoiset sisäikkunat ja pojille kömmäkkö (Reijon joku kummallinen sana), tarkoittaa pikkuista ullakkohuonetta. Menisiköhän läpi tunnelimainen ja naamioitu sisäänkäynti?...en taida uskaltaa ehdottaa...;)

Olen saattanut nurista tutuista, jotka eivät tervehdi. No nyt ovat kunnostautuneet useammatkin (Perhe 66. kanssa ei ongelmia:). Päivänä eräänä pihan ylitse lensi Kuovi, joka asuu tuossa pellolla. Huudahdin sille "Terve Kuovi!" ja se käänsi päätään, katsoi minua ja huikkasi "Terve" kuoviksi. Naapurit ovat ihania.

Kävin myös määrittämässä gerbiilinpoikasten sukupuolia ja rakastuin pieneen tyttöön. Toivon sille oikein hyvää ja ystävällistä kotia.

Nyt en uskalla lupaa pyytämättä kertoa, mutta sanon kuitenkin, että lähipiiriin syntyi pikkuruinen tyttövauva, jota saatiin käydä katsomassa jo sairaalassa. Ihan mahdottoman suloinen! Aivan ihana ja hellyyttävä ja kaikkea. Ja pieni. Ei meidän pojat ole koskaan olleet niin pieniä (vaikka oikeasti melkein samankokoisia). Miten ne noin äkkiä kasvavatkaan..?