Lapsi, joka oli päättänyt jättää syntymättä. Eli kotona ollaan. Onneksi olen perinyt loistavan(!) huumorintajun Äidiltäni, joka jaksaa soitella mulle joka aamu (ja päivä ja ilta ja iltäpäivä ja ilta) ja vastata, kun minä soitan..aina yhtä toiveikkaana.."MOI!?" Ja sitten nauraa, että eikö vieläkään.... Tänä aamuna heräsin todellisuuteen, että jos kohta ei jotakin tapahdu, niin ketään ei enää naurata. Ei edes minua eikä Äitiä. Vitsailtiin siitä, että olen eläimellistynyt niin, että kantoaika voi olla mitä tahansa. Esimerkiksi 11 kuukautta. Ja sitten ipana lähteekin suoraan kävelemään. No, sehän olisi helppoa, pysyisi varmaan ponien kanssa tuolla sähkölangoissa. Koska ei tuosta ensimmäisestäkään olla ihan varmoja, tietääkö se, että on ihminen. Meillä asuu nykyään kolme aidan luona haukkuvaa koiraa (Kuulostaa ihan koiran haukulta tuo ipana). Velikultakin mulle sanoi jo viime kesänä, että Umpan toinen jalka on oppinut kävelemään koiraa (varpaillaan) ja toinen ihmistä (koko jalkapohja lattiassa). Itse ällistyin ja totesin lapsen koiramaisuuden, kun se juoksi pihalla koirien frisbee suussaan. Ja huolestuin vaiheessa, jossa se söi heinää pihaton lattialta. Joten alkaako jo selvitä, miksi tämä toinen on päättänyt jättää syntymättä? Ja jännitys kasvaa, kuka siellä oikeastaan on...? Tai paremminkin mikä? No, onneksi huomion täällä vie tuo esikoinen, joka saa olla mikä on. Ihana se on jokatapauksessa. Onneksi meillä tykätään eläimistä, ihan niinä itsenään.:)