Mietin, miten tämän sanoisin. Kirjoitettuna asiat on niin sairaan vaikea ilmaista..kun puhuttunakin asiat helposti ymmärretään väärin. Ja kun asia on ihan hullun vaikea, ei näppäimistö meinaa riittää.

Mun elämässä oli vaihe, jota ei nykyään ihmiset mut tavatessaan usko olleen ollenkaan. Vaihe, jolloin sekoilin pahasti päihteiden kanssa ja mulla oli vakavia mielenterveysongelmia, olin sairaalassa pitkiä jaksoja, enkä halunnut elää.

Sillonkin ympärillä oli ihmisiä, jotka rukoilivat mun puolesta.

Sitten mun elämä muuttu, tulin sairaalassa uskoon ja siitä, että mulle sanottiin helmikuussa, että tulee pakkohoitopäätös, jos yritän lähteä edes lomille sairaalasta, kolmessa kuukaudessa tultiin siihen, että toukokuun 28. pääsin siviiliin ja elämisen opettelu alkoi.

Koska rukous muuttaa asioita, tilanteita ja ihmisiä.

Mä rukoilen, puhun Jumalalle, mun asioista. Eläinteni terveydestä, lasteni asioista, siitä, että ukko ymmärtäisi. Siitä, että Pomppanen tulisi karkuretkiltä kotiin. Siitä, että ystävien elämät ja elämän tilanteet menisi hyvin. Koska uskon. Uskon, että Jumalaa kiinnostaa mun elämä. Että Jumala haluaa olla mun kanssa yhteydessä.

Ja tiedättekö, Jumala vastaa rukouksiin.

Aina voi selittää asiat sillä, että " se vaan meni niin..", "sä teit niin ja sanoit niin ja siks se meni niin.."

Mutta mä uskon, että Jumala vastasi mun ja monien muiden rukouksiin ja sen vuoksi Oiva oli tänään terve, kun lääkäri tutki sen allergiapolilla. Siksi sille ei ole tullut enää infektioastmakohtauksia ja sen takia sen iho on nykyään ehjä.

Koska Jumalaa kiinnostaa.