Hmm...Väsyttää sen verran, että jos ette ymmärrä, älkää välittäkö, en minäkään. Sanatkin näyttää luettuina ihan kummallisilta (onks toi mikään sana? jne.), ehkä on paras vaan mennä lukemaan jonkun toisen blogia. (Jos päädyit siihen -heippa!)

Aarre on kasvanut tosi paljon. Oivan ollessa pieni, tuntui (ja tuntuu kai vieläkin, että kauhukaudet eivät lopu koskaan), mutta Aarren kanssa tuntuu, että aika menee niin äkkiä, ettei tajuta ehdi. Tässä kuussahan Aarre on jo puoli vuotta ja näyttää herrasta kasvavan aika Viipelö. Ei se vielä liiku juurikaan, siis ryömi tai mitään, mutta sen verran tiukat mielipiteet löytyy, että ties mikä aktivisti siitä sukeutuu. 

Tuosta isommasta. Hohhoijjaa. Sanon, että jos näiden kausien eläminen säästää joltakin murrosiässä niin hyvä. Oikeastaan kaikki päivät ovat samanlaisia, räjähtäviä rääkymiskohtauksia. Syy voi olla mikä tahansa, tai oikeastaan syytä ei useimmiten edes ole, kunhan kiehahtaa.

Tämä kuva on päiväruoalta kuvaamani videon alku. Halusin kuvata sen, niin ikävältä kuin se tuntuukin, etten koskaan mene viisastelemaan aikuisista lapsistani kenellekään pienten lasten vanhemmille, ettei meillä koskaan pojat lapsuudessaan rääkyneet/suuttuneet/huutaneet.

Video sinällään voisi olla aiheellinen jollekin seksivalistustunnille. On kunnon elävän elämän ehkäisyneuvontaa (kuten ystäväni nimittää pienten lasten vanhempien tarinoita).

Videon nimeksi sopisi Oiva kera terapeutin, mun ääni kyselee taustalla, "Oiva, miksi sinua suututtaa nyt?" Jossakin luki, että on hyvä antaa lapsen kertoa, miltä tuntuu (en mä oikeasti lue mitään kasvatusoppaita. Paitsi koiran-. Olis ehkä syytä..)

Video on siis yhtä rääkymistä ja Äidin ärsyttävä ääni, "haluatko kertoa, mikä harmittaa?" Niin ärsyttävä ääni, että siinä on kylliksi. Pysyn toki tyynenä (suututan lasta lisää), kunnes Oiva pissii syöttötuoliin, kamera lasketaan nopeasti pöydälle ja lopulta sammutetaan.. Tervetuloa katsomaan, liput 2e. Jollain kai se munkin on elettävä.

Nyt tuli tänne huusholliin niin hiljaista, että lähden keittämään kahvia.

P.S. Eräs ystäväni osasi oikeasti lohduttaa ja sanoa ratkaisevat sanat, hän sanoi jotenkin niin, että tämäkin menee ohi. Niinkuin meni sekin kauhujen kausi ennen Aarren syntymää, eräänä aamuna Oiva vaan heräsi hyvällä tuulella ja oli taas rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

P.S2. Lisäten tuohon, mitä en aio sanoa pienten lasten vanhemmille. Että "ei teidän lapset koskaan minulle kiukuttele." Voin kertoa, että sen kuuleminen ei lohduta.

P.S3. Katsottiin muuten video vielä Oivan kanssa, välittömästi tilanteen rauhoituttua. Oiva mietti kovasti, miksi videon Oiva huutaa? Kysyin, mitä Äidin kannattaisi tehdä, mikä auttaisi, Oiva vastasi, ettei tiedä. Sentään ei.